Avioliitto
Kirjoittanut Mailis Janatuinen
Ja niin alkoivat sitten maailmanhistorian ensimmäiset häät, joissa itse Herra Jumala toimi sekä bestmanina että vihkijänä. Näin Luther: "Adam ei tempaa omin päin itselleen vasta luotua Eevaa, vaan odottaa, että Jumala hänet tuo. -- Isä, Poika ja Pyhä Henki sanovat yhdessä Adamille: Kas, tämä nainen on sinun morsiamesi, jonka kanssa tulet asumaan ja siittämään lapsia. -- Voittamattomana pysyy siis vastoin kaikkia Perkeleen oppeja tämä lohdutus, että avioliitto on jumalallinen elämänmuoto, toisin sanoen itsensä Jumalan asettama."1
Adam sanoi tuon ratkaisevan sanan "tahdon" pitemmän kaavan mukaan: "Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu" (2:23). Sen jälkeen Herra saattoikin julistaa vihkiparin mieheksi ja vaimoksi tutuilla vihkikaavan sanoilla: "Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi" (2:24*). Koska tuohon aikaan ei vielä ollut olemassa yhtään isää eikä äitiä, ymmärrämme, että sanat oli tarkoitettu myös jälkipolvien vihkikaavoja varten.
Seksuaalisuus sai nyt toteutua Adamin ja hänen vaimonsa välillä turvallisessa ja elämän kestävässä aviosuhteessa. Seksi, Jumalan suuri huomenlahja, annettiin miehelle ja naiselle toinen toisensa tuntemista ja suvun jatkamista varten. Paratiisissa harrastettiin seksiä, toisin kuin kerran uudessa luomakunnassa, missä toinen toisensa tuntemisen tapa muuttuu (eikä varmaan huonompaan suuntaan). Kuitenkaan ihmisen persoonaan erottamattomasti kuuluva miehisyys tai naiseus ei sielläkään katoa.
Huomatkaa, että vihkikaavassaan Herra käskee miestä olemaan aktiivinen osapuoli: Mies luopukoon... ja liittyköön*. Miehen on lähdettävä äitinsä helmoista ja isänsä ohjauksesta ja liityttävä naiseensa, jonka hän on valinnut ja valloittanut itselleen. Entisestä perheestä luopumisen ja uuden perheen perustamisen pitää tapahtua julkisesti Jumalan ja yhteiskunnan edessä. Tähän tarvitaan häitä, avoliitto ei riitä. Vanhemmista irrottautumisen on tapahduttava ennen vaimoon kiinnittymistä, ja avioliitto on solmittava ennen yhtymistä. Kun sulhanen ja morsian antavat julkisen avioliittolupauksen, käy kaikille selväksi, kuka on kenenkin puoliso. Vain sillä tavalla yhdestä miehestä ja yhdestä naisesta voi tulla yksi liha.
Perheen perustaminen ja siitä huolehtiminen ovat maailman tärkeimpiä ja vastuullisimpia tehtäviä, joista suoriutumiseen tarvitaan todellista arjen sankaruutta. Voisiko mikään muu työ ollakaan sen "luovempaa" kuin uuden ihmisen siittäminen, synnyttäminen ja kasvattaminen tähän maailmaan? Lisääntyminen ei kuitenkaan ole avioliiton ainoa eikä edes sen varsinainen päämäärä. Avioliitto säädettiin, koska ihmisen ei ollut hyvä olla yksin.
Miehen ja naisen tehtävät perheessä ovat osittain erilaisia, kuten kolmiyhteisen Jumalankin eri persoonien tehtävät sitä ovat. Yksi ei voi korvata toista. Kuten Taivaallinen Isä on luoja, Poika lunastaja ja Pyhä Henki pyhittäjä, niin vain mies voi olla isä ja vain nainen voi olla äiti. Kumpikin aviopuoliso tarvitsee toistaan yhtä paljon, ja perheeseen syntyvät lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan yhtä paljon. Siksi Jumala säätikin avioliiton elinikäiseksi, ja Jeesus vahvisti asian sanomalla: "Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako" (Matt.19:6).
Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää (2:25). Raamatun toisen luvun viimeinen lause kuvaa taivasta maan päällä: mies ja nainen katsovat toistensa silmiin, ymmärtävät toisiaan täydellisesti ja tulevat täydellisesti toinen toisensa ymmärtämiksi. He uskovat ikuiseen rakkauteen, jota ei uhkaa pieninkään väärinymmärrys, ei ero eikä kuolema. Ollaan alasti, ei salailla mitään, ei pelätä mitään, ei hävetä mitään. Mitä muuta täydelliseen onneen enää tarvittaisiinkaan?
Jumalan kuvana ihmisellä oli siis alusta asti kaksi suurta päämäärää: rakkaus (eli yhteys) ja työ (eli elämäntehtävä). Näin oli alussa, ja näin tulee olemaan myös lopussa - tai tarkemmin sanottuna uudessa alussa.
---
Viitteet:
1 Lutherin Genesis-kommentaari 1-7, 132-133.
Ja niin alkoivat sitten maailmanhistorian ensimmäiset häät, joissa itse Herra Jumala toimi sekä bestmanina että vihkijänä. Näin Luther: "Adam ei tempaa omin päin itselleen vasta luotua Eevaa, vaan odottaa, että Jumala hänet tuo. -- Isä, Poika ja Pyhä Henki sanovat yhdessä Adamille: Kas, tämä nainen on sinun morsiamesi, jonka kanssa tulet asumaan ja siittämään lapsia. -- Voittamattomana pysyy siis vastoin kaikkia Perkeleen oppeja tämä lohdutus, että avioliitto on jumalallinen elämänmuoto, toisin sanoen itsensä Jumalan asettama."1
Adam sanoi tuon ratkaisevan sanan "tahdon" pitemmän kaavan mukaan: "Tämä se on! Tämä on luu minun luustani ja liha minun lihastani. Naiseksi häntä sanottakoon: miehestä hänet on otettu" (2:23). Sen jälkeen Herra saattoikin julistaa vihkiparin mieheksi ja vaimoksi tutuilla vihkikaavan sanoilla: "Sen tähden mies luopukoon isästänsä ja äidistänsä ja liittyköön vaimoonsa, ja he tulevat yhdeksi lihaksi" (2:24*). Koska tuohon aikaan ei vielä ollut olemassa yhtään isää eikä äitiä, ymmärrämme, että sanat oli tarkoitettu myös jälkipolvien vihkikaavoja varten.
Seksuaalisuus sai nyt toteutua Adamin ja hänen vaimonsa välillä turvallisessa ja elämän kestävässä aviosuhteessa. Seksi, Jumalan suuri huomenlahja, annettiin miehelle ja naiselle toinen toisensa tuntemista ja suvun jatkamista varten. Paratiisissa harrastettiin seksiä, toisin kuin kerran uudessa luomakunnassa, missä toinen toisensa tuntemisen tapa muuttuu (eikä varmaan huonompaan suuntaan). Kuitenkaan ihmisen persoonaan erottamattomasti kuuluva miehisyys tai naiseus ei sielläkään katoa.
Huomatkaa, että vihkikaavassaan Herra käskee miestä olemaan aktiivinen osapuoli: Mies luopukoon... ja liittyköön*. Miehen on lähdettävä äitinsä helmoista ja isänsä ohjauksesta ja liityttävä naiseensa, jonka hän on valinnut ja valloittanut itselleen. Entisestä perheestä luopumisen ja uuden perheen perustamisen pitää tapahtua julkisesti Jumalan ja yhteiskunnan edessä. Tähän tarvitaan häitä, avoliitto ei riitä. Vanhemmista irrottautumisen on tapahduttava ennen vaimoon kiinnittymistä, ja avioliitto on solmittava ennen yhtymistä. Kun sulhanen ja morsian antavat julkisen avioliittolupauksen, käy kaikille selväksi, kuka on kenenkin puoliso. Vain sillä tavalla yhdestä miehestä ja yhdestä naisesta voi tulla yksi liha.
Perheen perustaminen ja siitä huolehtiminen ovat maailman tärkeimpiä ja vastuullisimpia tehtäviä, joista suoriutumiseen tarvitaan todellista arjen sankaruutta. Voisiko mikään muu työ ollakaan sen "luovempaa" kuin uuden ihmisen siittäminen, synnyttäminen ja kasvattaminen tähän maailmaan? Lisääntyminen ei kuitenkaan ole avioliiton ainoa eikä edes sen varsinainen päämäärä. Avioliitto säädettiin, koska ihmisen ei ollut hyvä olla yksin.
Miehen ja naisen tehtävät perheessä ovat osittain erilaisia, kuten kolmiyhteisen Jumalankin eri persoonien tehtävät sitä ovat. Yksi ei voi korvata toista. Kuten Taivaallinen Isä on luoja, Poika lunastaja ja Pyhä Henki pyhittäjä, niin vain mies voi olla isä ja vain nainen voi olla äiti. Kumpikin aviopuoliso tarvitsee toistaan yhtä paljon, ja perheeseen syntyvät lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan yhtä paljon. Siksi Jumala säätikin avioliiton elinikäiseksi, ja Jeesus vahvisti asian sanomalla: "Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako" (Matt.19:6).
Ja he olivat molemmat alasti, mies ja hänen vaimonsa, eivätkä he tunteneet häpeää (2:25). Raamatun toisen luvun viimeinen lause kuvaa taivasta maan päällä: mies ja nainen katsovat toistensa silmiin, ymmärtävät toisiaan täydellisesti ja tulevat täydellisesti toinen toisensa ymmärtämiksi. He uskovat ikuiseen rakkauteen, jota ei uhkaa pieninkään väärinymmärrys, ei ero eikä kuolema. Ollaan alasti, ei salailla mitään, ei pelätä mitään, ei hävetä mitään. Mitä muuta täydelliseen onneen enää tarvittaisiinkaan?
Jumalan kuvana ihmisellä oli siis alusta asti kaksi suurta päämäärää: rakkaus (eli yhteys) ja työ (eli elämäntehtävä). Näin oli alussa, ja näin tulee olemaan myös lopussa - tai tarkemmin sanottuna uudessa alussa.
---
Viitteet:
1 Lutherin Genesis-kommentaari 1-7, 132-133.